lauantai 14. joulukuuta 2013

Afrikan safari 3 - Ngorongoron leijonat

Ngorongoro on laaja suojelualue, johon kuuluu useiden sammuneiden tulivuorten jäänteitä, savannitasankoja, metsiä ja suolajärviä. Länsisivustaltaan Ngorongoro rajautuu suoraan Serengetin kansallispuistoon. Ngorongoro on siis suojelualue, mutta ei varsinainen kansallispuisto. Ehkä syynä eroavuuteen on se, että Ngorongoron alueella maasait saavat edelleen elää paimentolaiselämäänsä ja laiduntaa karjaansa villieläinten kanssa samoilla laitumilla. Aikoinaanhan maasait olivat levittäytyneet myös Serengetin savanneille, mutta sieltä he ovat joutuneet siirtymään, kun alueesta tehtiin kansallispuisto.

Ngorongoron suojelualueen merkittävin kohde on sen nimikkovuoren Ngorongoron kraatteri - tai ehkä oikeammin kaldera. Kun puhutaan Ngorongorosta - vaikkapa safarikohteena -, niin lähes poikkeuksetta sillä tarkoitetaan tuota sammuneen ja romahtaneen tulivuoren kalderaa. Se on siis kuitenkin vain pieni osa - tiettävästi vain 4 % - koko Ngorongoron suojelualueesta. Myös tässä jutussani käytän yksinkertaisuuden vuoksi Ngorongoro-nimeä myös pelkästä kraatterialueesta.

Ngorongoro lienee ollut aikoinaan yli 5000 metriin yltänyt suuri tulivuori, siis lähes yhtä korkea kuin Kilimanjaro, Afrikan korkein vuori, on tänä päivänä. Tyhjentynyt Ngorongoro kuitenkin romahti sisään noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Syntyi kaldera, jonka ympärillä oleva reunuskehä lienee maailman ehyin ja kohoaa noin 600 metriä kalderatasankoa korkeammalle. Näin on muodostunut vuorta ympäröivästä savannista lähes täysin erillään oleva eliöyhteisö. Kraatteritasanko (kalderatasanko) on lähes ympyrämäinen ja sen halkaisija on noin 20 km. Alla näkymä kalderaharjanteelta tasangolle:

Ngorongoron kraatteri


Myös kraatteritasangolla on järvi, nimeltään Magadijärvi. Sekin on luonteeltaan suolajärvi. Tasangolla on vain yksi metsikkö, kuvassa järven vieressä näkyvä Lerai-metsä. Kalderan reunusvuorten rinteillä kasvaa jonkin verran puustoa.

Ngorongorossa on alueen kokoon nähden huikeasti eläimiä, vieläpä varsin monipuolisesti.  Ehkä merkittävin puute "tavallisten" eläinten osalta on se, että kraatterialueella ei ole kirahveja.Tässä tarinanpätkässä ajattelin kuvien avulla esitellä hieman Ngorongoron leijonia.. Muihin eläimiin palaan sitten myöhemmin.

Kohtasimme Ngorongorossa kaksi leijonaryhmää, mutta niitä toki voi olla siellä useampiakin, vaikka alue onkin pieni. Syötävää siellä joka tapauksessa leijonille on yllin kyllin.

Sanallisen kuvailun jätän vähemmälle ja tyydyn lähinnä kuvamateriaaliin - kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa! Ensimmäinen leijonaryhmämme vietti siestaa. Ensin leijonat makailivat ruohikolla, mutta kun paikalle tuli safariautoja, niin leijonat arvelivat niiden tarjoavan käyttökelpoisen varjopaikan porottavalta auringolta. Niinpä naarasleijonat - yksi toisensa jälkeen ja vihdoin kaikki kolme - hakeutuivat autojen alle varjoon. Oli siinä meillä safarilaisilla ihmettelemistä. Sen verran kuuma lienee ollut autojenkin varjossa, että leijonat sitten kävelivät tien varren kuraiselle lätäkölle juomaan. Nousipa perheen herrakin päiväuniltaan ja köpsytteli daamiensa seuraan. Tässä kuvakertomus:









Ngorongoron leijonat







Sitten vielä pari sanaa toisesta leijonaryhmästä. Tapasimme ensin nuoria leijonia, taisi olla kolme, jotka loikoilivat ruohikolla kaikessa rauhassa. Kun juuri olimme niiden luona, ne alkoivat tulla levottomiksi ja nousivat istumaan. Me ihmettelimme, mistä oli kyse. Leijonat katselivat kaikki savannin suuntaan. Mekin katsoimme sinne. Huomasimme, että vajaan kilometrin päässä oli alkanut metsästys.

Yksi tai kaksi leijonaa oli siellä asialla, ilmeisesti emo (tai emot), sillä nämä ruohikolla lepäilijät eivät olleet vielä aivan täysikasvuisia. Näimme, miten metsästäjäleijona syöksyi puhvelilaumaan ja raastoi sieltä yhden puhvelin nurin. Kun metsätys näytti onnistuneen, niin kaikki nuoret leijonat lähtivät kiiruhtamaan saalistuspaikalle. Myös me siirryimme lähemmäksi. Safariautojen on Ngorongorossa - kuten muillakin suojelualueilla - pysyttävä ajourilla. "Koskemattomalle" savannille ei ole lupa ajaa. Kun saalistuspaikka oli muutaman sadan metrin päässä lähimmästä ajo-urasta, oli meidänkin tyydyttävä seuraamaan saalistuksen jälkinäytöstä kiikareiden avulla.

Käsittämätön on kuitenkin tuo eläinten tilannetaju ja aistit. Kun metsästäjäleijona ei vielä ollut edes hyökännyt, vaan vasta hiipi puhveleita lähemmäksi, nuoret leijonat lähes kilometrin päässä tapahtumapaikalta jotenkin saivat siitä tiedon tai aistimuksen. Ne eivät voineet nähdä tilannetta, koska makasivat ruohikossa. Jotenkin muuten niille täytyi tuo tieto tulla. Me ihmiset emme mitään ääniä siinä vaiheessa kuulleet. En tiedä, kuulivatko leijonat, mutta tuskin, koska on epätodennäköistä, että väijyvä leijona olisi mitään äännellyt. Jos joku äänteli, niin sen on täytynyt olla puhvelilauma. Ehkä leijonat osasivat yhdistää puhveleiden ääntelyn saalistustilanteeseen. Tuliko sitten haju? Vai onko leijonilla joku "kuudes" aisti, joka viestitti niille, että kohta tapahtuu (emon) hyökkäys. Käsittämättömäksi tuo asia tietysti meille jäi, mutta teki vaikutuksen.

Tässä nuoret leijonat nousevat ylös ja ryhtyvät seuraamaan metsästyksen etenemistä:



Kun saalis oli kaadettu, myös nuoret leijonat kiirehtivät paikalle. Koko ryhmä alkoi aterioimaan:



14.12.2013
Matti Uurinmäki

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti