Kreeta - jumalten saari

Vuosi sitten kävin - vasta ensimmäisen kerran - Kreetalla, mutta ihastuin jo silloin saaren karuun kauneuteen. En ole mikään rantalomailija. Taidan olla siihen liian kärsimätön luonne. Minun on päästävä kulkemaan uusiin paikkoihin. Jos ei muuta, niin koluamaan kivikoita tai raavituttamaan sääreni piikkipensaissa. Tai ainakin vähintään autolla ajelemaan vuorten soliin ja ihmettelemään ja ihailemaan näkymiä. Kreetalla siihen on erinomainen mahdollisuus.

Olen myös kiinnostunut historiasta. Kreetallahan sitä riittää - ainakin saaren kokoon nähden. Sitä paitsi Kreetan historia on niin Euroopan kuin koko maailman mittakaavassa todella vanhaa. Voihan Kreetaa täysin perustellusti sanoa Euroopan kulttuurin kehdoksi. Kreetan salaperäiseksi jäänyt minolaiskulttuuri on samoilta ajoilta kuin Egyptin paljon paremmin tunnettu faaraoaika. Siis useita vuosituhansia vanhaa. Vasta Kreetan jälkeen kehittyi Antiikin Kreikka, jota koulukirjoissamme ylistetään.

Historiallisiin taidenautintoihin Kreetalla olisi erinomainen mahdollisuus, mutta valitettavasti en ymmärrä taiteesta mitään. Maalauksissa minua sykähdyttää realismi, mutta vaikuttaa siltä, että se ei ole lainkaan sitä mitä taideharrastajat ja taideasiantuntijat arvostavat.

Niin, ihastuin siis Kreetaan jo vuosi sitten. Niinpä päätin tehdä tänä keväänä heti toisen matkan Kreetalle. On paras takoa silloin, kun rauta on kuumaa. Jos nyt käyttäisin tätä vanhaa sepän lausahdusta, sillä olenhan kyläsepän poika. Monta kertaa ahjon palkeita lapsena käyttänyt ja nähnyt hevosenkengän ja reenjalasraudan hehkuvan - ja myös alasimella taipuvan.

Tein vaimoni kanssa matkan Kreetalle jo maalis-huhtikuun vaihteessa. Siis varsin aikaisin keväällä. Kreetan luonto oli kyllä jo hyvin vastaanottavainen eikä säässäkään ollut valittamista, sillä lämpötila keikkui 20 celsiusasteen tienoilla ja päivät olivat pääosin aurinkoisia. Turisteja Kreetalla oli verraten vähän - tai ainakin niin luulen, mutta omakohtaista kokemusta kesäkaudesta minulla ei ole. Monet Kreetan palveluista toimivat puoliteholla. Niinpä tavernojen ruokalistat olivat monin paikoin vielä talviteloilla ja tarjonta siten supistettua. Eihän siellä toki nälkää tarvinnut nähdä. Jos ei muuta keksinyt, niin ainahan oli tarjolla vaikkapa giroskebabia.

Alunperin tarkoituksemme oli jälleen majoittua Grand Leoniki -hotelliin Rethymnonin lähettyvillä, mutta hotelli olikin remontissa. Niinpä meille tarjottiin mahdollisuutta käyttää ketjun toista kohdetta Village Heights Golf Resort -hotellia, joka sijaitsi Iraklionin suunnalla. No, mikäpä siinä. Vuokra-autollahan joka tapauksessa lähtisimme Hanian kentältä, joten kaipa sitä voisi ajaa hieman pitemmänkin matkaa. Eihän Kreeta sentään mikään mahdottoman suuri saari ollut. Itse asiassa paikan vaihdos voisi tuoda aivan uusia kokemuksia ja elämyksiä.

Niin se toikin. Mietimme matkaohjelmamme uusiksi. Se oli itse asiassa hyvinkin helppoa, sillä Iraklionin suunnalla oli paljon mielenkiintoisia kohteita. Televisiosta olimme alkaneet seurata Saari-nimistä sarjaa, joka perustui Victoria Hislopin samannimiseen kirjaan. Sehän rakentui Spinalongan spitaalisiirtolan ja Plakan kylän ihmisten kohtaloiden pohjalle. Televisiosarja oli vaikuttanut hyvin sympaattiselta ihmiselon kuvaukselta. Eräänlaisina must-kohteina ohjelmaamme tulivatkin Plaka ja Spinalonga. Ja tietysti olisi käytävä Knossoksessa, minolaiskulttuurin vaikuttavinta palatsirauniota katsomassa. Käyntikohteita voisivat olla myös Lasithin tasanko ja sen reunavuoren kätköissä piilevä Zeus-jumalan syntymäluola. Siinähän sitä olisi ohjelmaa viikon matkalle.

Ajattelin kertoa hieman lähemmin noista mainituista kohteista myöhemmissä erillisissä blogiteksteissä, ettei tämä jaarittelu muodostuisi kohtuuttoman pitkäksi. Kertoa sen vuoksi, että ehkä niistä tarinoista olisi hyötyä jollekulle, joka aikoo samoja polkuja myöhemmin tallata. Laitan oheen vielä muutaman kuvan, mutta niitäkin lisää sitten myöhemmin.

27.5.2014
Matti

Spinalonga Kreeta

Viljelyksiä vuoristoylängöllä Mochoksen kylän eteläpuolella

Vuohia Ambeloksen solan lähettyvillä

Agisarasin rantaa Hersonissoksen lähettyvillä

Nuortenkirja Kielletyn kaupungin aarre

Ensimmäisen Kiinaan sijoittuvan seikkailutarinan kirjoitin keisariajan Kiinasta. Teos sai nimekseen Kielletyn kaupungin aarre. Kirja on siis viides teos Seikkailuja maailmalla -kirjasarjassani.

Kielletyn kaupungin aarre vie lukijansa tietysti Pekingin - kiinalaisittain Beijingin - vanhaan keisariajan salaperäiseen ihmeeseen Kiellettyyn kaupunkiin. Toki kirjassa kierretään ennen sitä monia muita Pekingin keskeisiä maamerkkejä kuten Kiinan muuri, Keisarillinen Kesäpalatsi eli Yiheyuan, Taivaan temppeli eli Tiantan, Taivaallisen rauhan aukio eli Tiananmen ja hutongit, nuo vanhan Pekingin ahtaat sokkeloiset kujat. Kirjan juoni lähtee kuuluisan Ming-dynastian keisarihaudoilta. Seikkailussa etsitään keisari Yonglen aarretta.

"Kiinan yksinvaltiaat keisarit asuivat ja hallitsivat Pekingin Kielletyssä kaupungissa. Nimensä mukaisesti tuo vallihaudoilla ja muureilla suojattu alue oli kuoleman uhalla tavalliselta kansalta kielletty. Nykyisin keisariajan loistoa ja ihmeitä pääsevät Kiellettyyn kaupunkiin ja muihin pyhiin paikkoihin ihailemaan ja ihmettelemään myös turistit.

Kaksoset Heta ja Aapo ovat matkustaneet isovanhempiensa mukana Pekingiin. Ming-dynastian keisarihaudoilla he kuulevat tarun 1400-luvulla hallinneen keisari Yonglen aarteesta. Sitä vartioivat kiinalaisen jumaluustaruston taruolennot ja pedot. Jos uskaltaa niitä uhmata, voi löytää tuon ikivanhan aarteen. Tarun mukaan aarteen löytyminen tekee Kiinasta maailman mahtavimman valtion.

Keisarien Kesäpalatsissa Heta ja Aapo pääsevät uskaliaan tempauksen avulla aarteen jäljille. Salaperäisessä Kielletyssä kaupungissa he onnistuvat selvittämään vuosisatoja vanhan salaisuuden."

Myös tämän teoksen - kuten sarjan aikaisempienkin teosten - tapahtumapaikat ovat pääosin todellisia. Ne perustuvat omaan matkakokemukseeni Kiinasta, jota pidän todella mielenkiintoisena maana, vaikka olenkin päässyt sitä raapaisemaan vain hyvin pinnallisesti pieneltä osin. Kirjassa on myös varsin runsas värivalokuvakuvitus kerrotuista kohteista. Kirja on siten nykyajan tapaan reality-sovellus seikkailukirjasta. Siten se toiminee matka- ja kohdekuvauksenakin fiktiivisen seikkailutarinansa ohessa.

Tulkoon tässä yhteydessä kuitenkin todettua kirjan yksi tahallinen, mahdollinen harhaanjohtavuus. Kirjassa aarteena metsästetty kruunu ei ole keisari Yonglen, vaan hänen puolisonsa. Jos tuo keisarinnan kruunu kirjassa kerrotun tarun mukaisesti johdattelee maailman valtiaaksi, niin tuskinpa se paljon erehtyy, sillä "jokaisen keisarin takaa löytyy aina keisarinna", todellinen vallankäyttäjä.

Kirjan ensimmäinen painos on jälleen julkaistu vain e-kirjana ja löytyy ainakin Elisa Kirjan palvelusta. Kirja on hinnoiteltu todella edulliseksi ajatellen nuorta lukijakuntaa. Kirjan julkaisija on Naruska Saivo Oy.

Valitettavasti julkinen kirjastolaitos ei ole vieläkään herännyt sähköisen kirjan aikakauteen. Se näyttää puuhastelevan erään yksityisen verkkovälittäjän kanssa, mutta siitähän ei synny toimivaa e-kirjastoa. Sen seurauksena nykytilanne on se, että vain vähäinen osa julkaistavista e-kirjoista tulee kirjaston käyttäjien ulottuville. Häpeällistä!

Pitäisi kiireesti käynnistää käytännön toimet, joilla vaikkapa Kansalliskirjaston kylkeen synnytettäisiin valtakunnallinen e-kirjasto koko kansan tarpeisiin. Saataisiin kansantaloudellisesti kustannustehokas palvelu, joka kykenisi tasapuolisesti tyydyttämään kansalaisten tarpeet asuinpaikasta riippumatta. Ei ole mitään järkeä pyrkiä toteuttamaan kuntakohtaiseen jaotteluun perustuvaa e-kirjastolaitosta, sillä e-kirja ei ole paikkaan sidottu tuote. Ei ole myöskään järkevää toteuttaa e-kirjastoa siltä pohjalta, että siinä välikäsinä olisivat kaupalliset e-kirjavälittäjät aiheuttamassa täysin tarpeetonta lisäkulua. Onkohan kirjastolaitoksen hidasteluun syynä se, että kirjastosektorin nykytoimijoilla ei ole riittävää tieto- ja osaamispohjaa? Vai onko syy vielä proosallisempi - siis se, että e-kirjan yleistyminen uhkaa omaa henkilökohtaista työsuhdetta?

31.1.2014
Matti Uurinmäki

Kiina - Peking - Kielletty kaupunki

Muutama vuosi sitten tein vaimoni kanssa kiertomatkan Kiinassa. Matkaohjelma oli mielestäni erinomainen ja matkan laatu-hinta-suhde maksajankin kannalta kohdallaan. Jonkinlaisena lisäbonuksena pidin sitä, että oppaaksemme sattui Taisto S., joka oli tuttu aikaisemmalta Venezuelan matkalta. Taisto on hyvä opas eikä pettänyt odotuksia tälläkään kerralla.

Kierros alkoi Pekingistä - kiinalaisittain nimi käsittääkseni on Beijing eli pohjoinen kaupunki. Aikoinaanhan keisarien hallitessa pääkaupunkina oli välillä myös Nanjing eli eteläinen kaupunki. Pekingissä oli lukuisia erinomaisia tutustumiskohteita. Ehkä myöhemmin pureudun joihinkin niistä syvällisemminkin, mutta luetellaan niitä nyt aluksi: Kiinan muuri, Kielletty kaupunki, Kesäpalatsi, Taivaan temppeli, hutongit, Taivaallisen rauhan aukio (Tiananmen), Kellotorni, olympialaisten tienoo, silkkitehdas, posliinitehdas (cloisonne), helmikasvattamo, Pekingin ankan maistelu ja niin edespäin. Tiukka ohjelma, paljon nähtävää, koettavaa ja sulateltavaa.

Pekingistä matkamme jatkui Xi'aniin. Kaikki nykyään tuon vanhan silkkitien päätekaupungin tuntevat. Jos ei silkkitiestä, niin ainakin terrakottasotilaista. Kiinalaisten valtioiden yhdistäjä oli aikansa mahtimies - siis runsas 2000 vuotta sitten. Omaksi kuolemattomaksi kunniakseen hän teetätti valtaisan terrakotta-armeijan, jonka tuli vahtia hänen hautaansa. Kohdehan on nykyään yksi maailman tunnetuimmista nähtävyyksistä, joten keisari onnistui erinomaisesti kuolemattomuuden tavoittelussa.

Seuraava etappi kierroksella oli Guilin tai oikeastaan sen lähettyvillä virtaava Li-joki. Tämä jokihan kiemurtelee uskomattoman sokeritoppavuorimaiseman läpi. Luonnonkauneutta parhaimmillaan. Onneksi se joelta katseltuna on säilynyt kohtuullisen hyvin. Ainoa häiritsevä tekijä on, että joella lipuu kokonainen armada turistilaivoja. Sananmukaisesti silmänkantamaton jono. Ehkä joka päivä, sitä en tiedä. No, onhan toki toisillakin oikeus nauttia samasta suurenmoisesta maisemasta kuin itsekin. Joen varressa maalaiskansa elää omaa elämäänsä. Siihen kuuluu edelleen kalastaminen merimetsoja apuna käyttäen, vaikka se kai onkin eläinrääkkäyksenä kiellettyä.

Hangzhou oli seuraava kaupunki, jossa pysähdyimme. Upeita, vanhoja temppeleitä. Kiinan kenties kaikkein pyhin järvi - Länsijärvi -, jolla oli mahtava iltashow veden pinnan tasolla. Todella, todella upea. Teeviljelmiä, joista jo aikoinaan oli keisarille toimitettu maailman parasta teetä.

Lopuksi Shanghai. Tuo villinä, vapaana, estottomana, vauhdikkaana, mutta myös rikollisena tunnettu satamakaupunki. Viimeistään Shanghaissa vakuuttuu Kiinan taloudellisesta mahdista ja vauhdista. Toki hurjaa rakentamista näkyi niin Pekingissä, Xi'anissa kuin Hangzhoussa, mutta Shanghai pilvenpiirtäjineen on sittenkin omaa luokkaansa. Useimmat pilvenpiirtäjät keskittyvät samalle alueelle - Pudongiin -, joten sekin lisää niiden vaikuttavuutta. Illalla niiden väriloisto heijastuu Huangpu-joen tummasta pinnasta. Omalla tavallaan yhtä vaikuttava on joen toinen ranta, jossa sijaitsee maailman kuulu The Bund, siirtomaa-ajan pääkatu loisteliaine pankkeineen ja ravintoloineen, joissa kummassakaan raha ei merkinnyt mitään, mutta samalla kaikkea.

Kiina oli niin mielenkiintoinen kokemus, että se tietysti saa sijansa nuortenkirjoissani. Todennäköisesti useammassa kuin yhdessä, sillä niin erilaista ja niin kiehtovaa oli päästä näkemään ja kokemaan Kiinan eri puolia.

Matti Uurinmäki
30.1.2014

Kilimanjaron sankari - nuorten seikkailukirja

Afrikan reissun pohjalta julkaisin toisenkin nuortenkirjan. Serengetin salametsästäjät -kirjassa päähenkilönä oli tyttö, tässä toisessa kirjassa - Kilimanjaron sankari - vuorivaelluksella seikkailee poika. Toivon näiden kirjojen seikkailun ohella tarjoavan myös jonkinlaisen tietopaketin kuvaamistaan Afrikan seuduista.

Kilimanjaron sankari -teosta voi lyhyesti kuvailla näin:

"Taavi lähtee vaarinsa tueksi vaativalle vuorivaellukselle, jossa tavoitteena on nousta Kilimanjarolle, Afrikan korkeimmalle vuorelle. Sen ylin huippu Uhuru Peak - Vapauden huippu - kohoaa lähes 6000 metriin. Kun liikutaan Alppejakin korkeammalla happiköyhässä ilmassa, on suuri riski saada hengenvaarallinen vuoristotauti.

Vaelluksella Taavi päätyy myös auttamaan ahdinkoon joutunutta afrikanpuhvelin vasikkaa, mutta joutuu samalla silmätysten tämän emon kanssa. Puhvelia pidetään Afrikan vaarallisimpiin kuuluvana eläimenä. Kilimanjaron huipulla tapahtuu onnettomuus ja retkitoveri joutuu hengenvaaraan. Taavin neuvokkuus ja rohkeus pelastavat hänet."

Kirjan kuvaamat tapahtumapaikat ovat todellisia. Vaelluskuvaus perustuu omakohtaiseen kokemukseeni - ja elämykseen. Kirjassa on varsin paljon värivalokuvia Kilimanjarolta, joten kirja toivottavasti seikkailun ohessa tarjoaa tietopaketin vaeltamisesta Kilimanjarolla.

16.1.2014
Matti Uurinmäki

Arikan safari 12 - Serengeti - Gepardit, maailman nopeimmat

Kolmantena Serengeti-päivänä halusimme lähteä Moru-kopjen suunnalle Serengetin eteläisempiin osiin. Olimme safarikertomuksista saaneet sellaisen käsityksen, että Morun seutu on sekä kaunista katsella että eläinrikasta.

Kieltämättä nämä ennakkotiedot pitivät paikkansa. Morulla on useita viehättäviä kopjemuodostelmia - sekä isoja että pieniä. Emme kylläkään käyneet niihin jalkaisin tutustumassa - lieneekö se edes luvallista - lukuun ottamatta erästä, jossa oli maasaiden luolamaalauksia.

Kaikkein mahtavin kokemus tällä safariajolla oli gepardien kohtaaminen. Kuljettajamme sai jälleen vinkin radiopuhelimensa kautta. Ajoimme melkoista vauhtia muutamia kilometrejä pomppuista ajouraa. Sitten tulimme pienehköön jokilaaksoon, ylitimme tuon puropahasen - ja vastarannan savanniniityllä näimme istumassa kolme kaunista täplikästä kissaa. Emo ja kaksi jo melko varttunutta pentua. Tunnistimme ne heti gepardeiksi.

Paikalla oli ennen meitä 3-4 safariautoa. Ne olivat sääntöjä uhmaten ajaneet ajouralta muutamia kymmeniä metrejä ruohikkoon lähemmäksi gepardeja. Niin teimme mekin.

Gepardiemo istui kaikessa rauhassa katsellen jokiuoman suuntaan. Pennut kyllästyivät kököttämään paikoillaan. Ne riehaantuivat hurjavauhtiseen kissaleikkiin - aivan kuin kotikissan pennut! Näillä tosin oli vauhti todella hurjaa. Kuten sopiikin maailman nopeimmalle maaeläimelle. Gepardin nopeus ylittää 100 km/tunnissa. Eläintieteilijät selittävät huikean nopeuden olevan ruumiinrakenteen ansiota.

Taisimme ihailla gepardeja jopa lähemmäksi puolisen tuntia. Meistä ne eivät tuntuneet juurikaan piittaavan kuten eivät muutkaan Serengetin eläimet. Se oli seikka, joka jaksoi ihmetyttää. Toki gepardin pennut silloin tällöin jäivät meitä tuijottelemaan - yrittivät varmaankin saada muodostettua meistä jonkinlaista käsitystä. Ilmeisesti olimme niille jonkinlaisia ufoja.

Gepardien tapaaminen oli kiistämättä yksi Serengetin safarimme kohokohtia. Tässä muutamia kuvia näistä riehakkaista ja iloisista eläimistä:

16.1.2014
Matti Uurinmäki

Serengetin salametsästäjät - nuorten seikkailukirja

Tähän väliin - ennen kuin jälleen jatkan safaritarinaani - kerron juuri julkaistusta uusimmasta nuortenkirjastani muutaman sanan,  koska se perustuu juuri näihin omiin kokemuksiini Serengetissä ja Ngorongorossa. Tietenkin siis vain eläinten ja itse safarin osalta. Toki kirjan seikkailujuoni on fiktiivinen, joskin siinä mielessä todellinen, että salametsästys on tälläkin hetkellä Serengetin suurin ongelma.

Tässä kirjan esittelyteksti:

"Alma pääsee isovanhempiensa mukana Afrikan safarille Tansanian Serengetiin ja Ngorongoroon, unelmiensa matkalle. Afrikan savanniluonto tarjoilee parastaan - leijonia kosketusetäisyydellä, uskomattoman kauniin leopardin pentuineen, valtaisat gnu-, seepra- ja puhvelilaumat, sirot gasellit, ylväät kirahvit, vakaasti ruohotasankoa tallustavat norsulaumat ja monia muita kiehtovia eläimiä.

Serengeti on maailman tunnetuin ja merkittävin eläinsuojelualue. Siellä on maailman suurin suureläinyhteisö, kun ruohonsyöjälaumojen vuotuinen Suuri vaellus kiertää Serengetissä. Tällöin liikkeellä on peräti 2 miljoonaa eläintä. Ruohonsyöjien kintereillä väijyvät suurpedot, mutta vieläkin tuhoisampia ovat salametsästäjät. He surmaavat vuosittain kymmeniä tuhansia eläimiä. Sarvikuonot on jo tapettu käytännöllisesti katsoen sukupuuttoon. Norsuja surmataan syöksyhampaiden vuoksi levittämällä syanidia juomapaikoille. Aseistetut salametsästäjät ovat hengenvaarallisia. He eivät kaihda käyttää aseitaan myöskään ihmisiä vastaan.

Uhkarohkealla öisellä yksinäisellä kävelyretkellään Alma huonolla onnella joutuu tekemisiin salametsästäjien kanssa. Hän päätyy salamatkustajaksi näiden maasturiin. Pelastuakseen Alman on lähdettävä jalkaisin vaeltamaan petoja kuhisevalle savannille. Siellä hän kohtaa upeat riehakkaat gepardit. Neuvokkuudellaan Alma selviytyy seikkailustaan ja samalla paljastaa salametsästäjien rikolliset puuhat.

Kirjan kuvaamat tapahtumapaikat ovat todellisia. Safarikuvauksen taustana on kirjoittajan henkilökohtainen safarikokemus. Kirjassa on erittäin runsas värivalokuvakuvitus. Seikkailun ohella kirja toimii myös safarikuvauksena ja tarjoaa lukijalleen monipuolisen tietoannoksen savannieläimistöstä. Lisäksi kirjassa käydään Oldupaissa, 2 miljoonan vuoden takaisilla ihmissuvun syntysijoilla."

Olen siis poiminut nuortenkirjaan parhaita paloja safarimatkastani. Kirjan 1. painos on julkaistu vain e-kirjana. Aika näyttää tämänkin kirjan osalta, syntyykö siitä joskus myöhemmin myös painettu versio. Valitettavasti värikuvakirjan painattaminen on "tuhottoman kallista". Toisaalta en haluaisi myöskään jättää kuvia pois, koska haluan kirjoissani välittää myös tosiasiatietoa nuorille lukijoille ja mikäpä olisi sen varmempaa kuin valokuvat todellisilta paikoilta.

Jatketaan ensi vuoden alkupuolella safaritarinaa.

30.12.2013
Matti Uurinmäki

Afrikan safari 11 - Serengeti - Salametsästäjän maalitaulu

Salametsästys rehottaa niin Serengetissä kuin muilla suojelualueilla. Valitettavasti. Sitä paitsi sen väitetään jopa lisääntyneen. Kunnon tilastoja ei taida olla - eikä ehkä tällaisesta toiminnasta voikaan olla. Eräissä selvityksissä kerrotaan, että Serengetinkin alueella tapetaan vuosittain jopa kymmeniä tuhansia eläimiä! Se on uskomaton määrä.

Lähes sukupuuttoon hävitettiin suippohuulisarvikuono, joka luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi. Nykyisiä jäljellä olevia yksilöitä pyritään vartioimaan yksilötasolla.

Nykyisin turhan salametsästyksen pääkohde on norsu. "Turhan" siksi, että tarkoitus on saada irrotettua vain syöksyhampaat. Liha jää käyttämättä. Norsua ei siis metsästetä ravinnoksi, vaan sen syöksyhampaiden vuoksi. Kerta kaikkiaan älytöntä vastuutonta rikollista touhua.

Kyllä norsun syöksyhampaat ovat komeimmillaan sen kantajalla suupielissä:

Pääosin salametsästyksen tarkoitus lienee lihan hankinta ravinnoksi. Toivottavasti, sillä se on sentään ymmärrettävämpi peruste kuin pelkästään syöksyhampaiden irrottaminen. Salametästäjät ovat raakoja. Kovia ovat myös riistapoliisien otteet. Yhteenotoissa ei armoa anneta ja tulitaisteluissa kuolee niin salametsästäjiä kuin poliiseja.

Eläimiä surmataan monin tavoin. Ehkä kaikkein vastuuttomin tapa on levittää juomapaikkojen veteen syanidia. Siinä kuolevat tietysti kaikki juomaan tulleet eläimet. Täysin riippumatta siitä, että salametsästäjät kenties haluavat vain yhden norsun syöksyhampaat. Kuolleiden lihakin lienee käyttökelvotonta, kun eläimet on tapettu myrkyttämällä. Ehkä turistien ei varmuuden vuoksi kannata ravintoloissa kuitenkaan valita listalta impalaa...

Serengetissä on norsuja varsin runsaasti. Niiden on siellä hyvä elää seuduilla, jonne salametsästäjät eivät uskalla tulla. Esimerkiksi Seroneran lähettyvillä, jossa safarilaisia liikkuu runsaasti. Safariautoista norsut eivät juurikaan välitä, vaan kulkevat omia polkujaan:

Yleensä norsulaumaa johtaa suuri vanha naarasnorsu, matriarkka. Aina perheen pienimmät eivät malta pysytellä jonon keskellä, vaan (ihmislasten tavoin) pyrkivät lauman keulille:

Serengetissä voi ihailla sekä pieniä että suuria norsuja:

Vanhat isot urosnorsut kulkevat yleensä yksinään:

Norsun kanssa voi joutua myös silmätysten, mutta toivottavasti silloin on safariautossa, joka tarjoaa edes jonkinlaista suojaa. Tosin auto tuskin kestäisi norsun hyökkäystä, jos norsu todella vihastuisi. Ärtyessään norsu on hengenvaarallinen. Kuvan norsu oli kuitenkin laumaansa johtava rauhallinen matriarkka ja pureskeli kulkiessaan välipalaa:

Suomen kenties arvostetuin ja tunnetuin Tansania-asiantuntija Olli Marttila kirjoitti ensimmäisistä Tansania-kokemuksistaan kirjan Norsuja tiellä! Tuo kirja tuli väistämättä mieleen, kun ajelimme Serengetin safariteillä:

19.12.2013
Matti Uurinmäki